Aamupäivällä rapistelin pihassa. Siivosin pientareelta kuivia oksia ja viime kesän heiniä, liiskaantuneita ja haurastuneita lehtiä, jotka lumen alta paljastuttuaan näyttivät ankeilta keväisessä auringossa.
Pientareella kasvaa kaikenlaista. Lupiinia ja jättipalsamia, joita on nypittävä heti pois, kun tilaisuus koittaa. Olen jo voiton puolella lupiinin kanssa, koska haluan puutarhaan ja pihaan tilaa niittykasveille, enemmän päivänkakkaroita ja ojakellukoita, hiirenvirnoja, variksenkelloja ja kurjenpolvia, mesiangervoa, nokkosia. Päänvaivaa aiheuttaa vielä sinnikäs jättipalsami, jonka siemenet ovat poksahdelleet jokaiseen kivenkoloon ja painanteeseen. Haraan sen pienet alut nurin, jotta muut saavat myös mahdollisuuden.
Pörriäispelto
Odotan perhosia. Niitä on ollut joka kesä vähemmän, mutta ehkä sitruunaperhoset tulevat vielä. Viime kesän havainnoiksi jäivät vain ne ja nokkosperhoset. Pihassamme odottaa silti pieni kattaus, kukkaniitty ja pörriäispelto perhosille ja mehiläisille, kukkakärpäsille ja muille kaupungin laidalla asusteleville ötököille.
Jätän aina pienelle pihanurmelle mehiläispellon tai pörriäispellon, miten sitä nyt milloinkin kutsutaan. Mehiläispelto tarkoittaa siis sitä, että valkoapila saa kukkia rauhassa niin paljon kuin jaksaa. En mene ruohonleikkurin kanssa joka paikkaan. On kiva seurata mehiläisten ahkerointia apiloiden parissa, mukava kuulla, kun ne surisevat mennessään.
Kesällä on kyllä kaikenlaista kuultavaa, kun vaan on tilaisuus kuunnella.
Tänä kesänä voisin bongailla perhosia.
Terveisin Sannis haaveilemassa
