Istun seitsemännessä kerroksessa aamupalalla ja suussa on neulanen. Puraisen sitä vahingossa ja suuhun leviää hieman pihkainen maku. Juuri äsken laitoin aamupuuroon vain vattuja ja mustikoita. Ja näköjään neulasen.
Pitäiskö mennä mehtään?
Joskus pelkästään puuron syömisestä voi syntyä monenlaisia ajatuskulkuja. Mee mehtään, siis sinne missä on puita. Sinne missä varpaat voi upottaa sammaleen sekaan ja voi kuunnella humisevia latvoja, muitakin lahoja kuin omaansa.
On tullut käytyä marjassa, mentyä mustikkaan. Monenlaisissa metsissä, maaseudulla synkissä korpimetsissä ja läheisissä metsissä kaupungin laidalla. Metsäautotien varrella ja eräässä puolen hehtaarin metsässä, jossa Nalle Puh ei tietääkseni asu.
Metsässä on aina oma tunnelmansa. Sitä ei voi tietää, jos ei mene metsään. Sen takia sanon mielelläni hyväntahtoisesti, mee mehtään siitä. Se auttaa.
Joskus ilta-auringon aikaan syksyllä vattupuskassa vähän pelottaa. Aurinko haalenee ja jättää meidät yöksi. Pitäisi lähteä valoisan aikaan. Mielikuvitus tekee temppuja ja pian alkaa varjoissa olla jotain kummallista. Kummallista valoa, jotakin kuin vanhaa oranssia ja entistä keltaista. Pian aurinko on poissa. Kosteus tarttuu paidan pintaan. Sitten tuntuu, että metsällä on silmät, jotka pälyilevät puskista ja tuijottelevat kivenkoloista. Mielikuvituksella on tilaa kaahailla, entä jos lähellä on karhu? Mutta enemmän voi pelottaa kaupungissa, kun katuvalojen kiilat kapenevat ja askelten kaiku paljastaa perässäkävelijät.
Loppukesästä metsässä on niin kaunista, kun aurinko heijastelee vihreitä ja siivilöi valoa sinne tänne. Valokuvien ottaminen on turhaa, koskaan ei saa niin hyvää kuvaa, miltä se oikeasti näyttää. Kun seisot itse maisemassa, kuvan katsominen on siitä ilosta vain puolet.
Aika hauskat on ajatusten polut, kun vattupuuro lautasella vie metsään. Istun edelleen seitsemännessä kerroksessa aamupalalla ja katselen kaupungin yli.
