Kahden kaupungin välillä matkaajana tulee tehtyä monenlaisia havaintoja ympäristöstä. Helposti huomattavia asioita ovat tietenkin erilaiset puhetavat ja murre, se miten missäkin puhutaan, mitä sanoja käytetään kohtaamisissa.
Pienet pyrähdykset kotipaikkakunnalle ovat kuin matkoja menneisyyteen ilman aikakonetta: samat järvet, pellot ja tienviitat, murteen pehmeät mutkat, arkisen hauskat kohtaamiset ja muistelemiset, kuin vanhat valokuvat heräisivät eloon kotikaupungin maisemissa.
Olen muuttanut ja asunut muualla. Siellä täällä ja tuolla. Viihtynyt ja ollut viihtymättä.
Meillä voi olla elämässä monenlaisia paikkoja ja paikkakuntia erilaisista syistä, osoitteita, joissa käydä ja viipyä erinäisiä aikoja. Joissakin käydään monta kertaa, joissakin kerta riittää. Matkustetaan edestakaisin työn takia, sukulaisten ja perheen takia, ystävien takia, opiskelun takia tai muuten vaan ihan minkä tahansa asian takia.
Kotiseutu, synnyinseutu, asuinseutu, mitä näitä nyt on. Kotikaupunki, synnyinkaupunki, asuinkaupunki? Tässä päiväkirjamerkinnässä ajattelen lähinnä synnyinseutuani, lapsuuden kotipaikkakuntaa.
Paikasta toiseen muutettuaan melko moni asettuu takaisin lapsuuden kotipaikkakunnalleen. Yksi sanoo, että se se vasta on lähtöruutuun palaamista. Toinen sanoo, että silloinhan sitä vasta on päässyt perille. Ympäri mennään, yhteen tullaan? Joskus katselen synnyinseutuni asuntotarjontaa. Mitäs jos…?
Matka menneisyyteen ilman aikakonetta
Tämä päiväkirjamerkintä syntyi kesällä, kun satoi taukoamatta ja maisema oli kuin vanha rakeinen valokuva.
Minusta kotipaikkakunnalla käyminen tuntuu aina matkalta menneisyyteen ilman aikakonetta. Ihan kuin lapsuuteni kotiseutu ei muuttuisi, vaikka itse muuttuu. Ne samat kyltit ja tienviitat, sillat ja maisemat avautuvat aina niin tuttuina.
Kotipaikkakunta on saaret ja järvet, kosket ja kylät, pajut ja purot. Se kumma, hieman takapajuinen paikka, joka joskus hävetti. Nuo järvet kylien ympärillä ja pienet, mäkiset pellot. Joka kesä käyn siellä sukulaisten luona. Jos joku kysyy, mistäs päin olet kotoisin, alan kertoa kotipaikasta. Niin meillä päin on ollut tapana. Vastata, kun joku kysyy.
Kaupassa kylillä
On paljon sellaista, mitä ei tavallisesti tule ajatelleeksi, ei ennen kuin palaa kotipaikkakunnalle. Kotipaikassa on aina se kummallinen murre ja kaikki se viheliäinen outous. Kun kesällä kävin siellä kaupassa, minulle juteltiin kuin tutulle, vaikka en tunne kauppiasta.
“Se tekköö tasan kolomekymmentä ja viis euroa. Tullooko tää kätteisellä vai kortilla?”
“Mulla on tässä tasaraha.”
“No kyllä myö kätteistäki rahhoa vielä, heh heh. Rahhoa se on seki. No kenenkäs tyttölöitä sitä…? Se rupes näköjää päevä pilivistymmää, tulloo vissii sae. Tokkopa sitä enne kottii kerkiöö. Myö kastutaa kumminki.”
“Niin sitähän se lupas joo.”
Kannan ostoksia autoon ja ensimmäiset pisarat putoilevat suurina ja laiskoina sinne tänne. Arvaan, että niitä seuraa vielä suuremmat ja laiskemmat, kesäisen rankkasateen vimmalla joka paikkaan tunkeutuvat jättiläispisarat. Viereisen auton luo kiiruhtaa pariskunta.
“Ota sää nuo avvaimmet, kyllä se tulloo sae nyt!”
“Pane se ov auki, pittää soaha nämä vehkeet kyytii.”
“Elä hättäile, otetaas uuestaan ny, tää on jumissa.”
“Tulloo kiire.”
“Elä ny, lähetää kohta, outa nyt. Elä mäne vielä kyytii.”
“Joojoo.”
Istun autossa ja odotan pahimman sateen ajan. Kauppa ja koko maisema häviävät hetkeksi näkyvistä. Autossa olen kuin munassa. Vesisateen läpi kuultaa outo maailma tuulilasin takana. Naapurikin sai ostoksensa autoon vain parilla pisaralla.
Mihinköhä ne män, oattelen. Missähän päi ne assuu?
Tämä veikeä kotiseutu ja sen outo viheliäisyys. Jotenkin siinä on aina kotoisa tunne.
- Mikä kotiseudun muisto tuo sinulle hyvän mielen?
- Mihin maisemaan palaat, kun haluat muistaa jotain mukavaa?